Yhtenä iltana istuin sohvan nurkassa ja katsoin jotain niin imelää rakkausdraamaa, että olin kuolla siihen imelyyden määrään. Viimeiseset kaksi minuttia leffasta pari hoki toisillensa rakkauttansa ja lässyn läätä.

Kummallinen ihminen. Yleensähän meillä menee asiat jakeluun kerrasta! Jos joku sanoo, että "makeet gledjut", niin johan me uskotaan ja muistetaan ja ymmäretään se. Mutta "minä rakastan sinua" tarvii hokea lähes jatkuvasti. Ei sitä uskota ja se unohdetaan. Sen kuulemista kaivataan ja sanomista jännitetään. Se halutaan kuulla, se halutaan sanoa.

Kenelle riittää rakkaan ihmisen kerran sanomana tämä lause? Sen jälkeen arki jatkuu normaalina ja se on sen kerran sanonut, ei sitä tartte enää hokea? Ai ei vai!?

Sanat on kuin jokin ihmeellinen mantra jota pitää hokea. Ei itsensä takia, vaan kuulijalle. Sen hokeminen tuo kuulijalle lohtua, rauhaa, itsetunnon kohotusta ja mielihyvää sekä tiedon siitä, että toinen rakastaa.

Se halutaan sanoa sanoin, kukkasin, lahjoin. Se halutaan kertoa kosketuksin, katsein, laulaen, tanssien. Se maalataan, se kirjoitetaan, se huudetaan, se kuiskataan, se itketään ja se huokaistaan.

Mikä muu lause sanotaan näin monin eri tavoin?

Minä Rakastan Sinua!