Oon ihan levoton. Kädet vapisee, hengittäminen on pinnallista, jalat on levottomat ja mihinkään ei meinaa jaksaa keskittyä. Jääkaappi on täynnä ruokaa, vatsa tyhjä. Mitään ei tee mieli.

24 tunnin päästä istun Finnairin koneessa. Pelkään kuollakseni.

Kohta kone alkaa rullata eteenpäin kentällä. Suljen silmät ja puristan käsinojia. Toivottavasti vierustoveri/t ei tarvitse niitä.

Painan pääni selkänojaan. Tarkistan vielä sadannen kerran, että turvavyö on varmasti kiinni.

Kertaan turvallisuusohjeet. Muistelen, missä laskuvarjo olikaan. Entä jos juuri minun varjoni puuttuu? Enhän edes osaa käyttää sitä? Onko siinä painorajoitus?

Säpsähdän jokaista kolahdusta, jokaista epäilyttävää ääntä..koneessa on joku vika.

Vierustoverini näyttää aivan AlQaida-mieheltä. Edessä oleva nainen laittoi epäilyttävän näköisen salkun hyllylle.

Tunnen lentokoneen kiihdytyksen. Ulina korvissa yltyy.

Jauhan Jenkkiä leuat kipiänä.

Kone nousee ilmaan. Ensimmäinen vatsakouristus.

Ei ole ketään, ketä pitää kädestä.

Kuuluu kolahdus, toinen. Renkaat menevät koneen sisään.

Korvat menevät lukkoon. Naksuttelen leukojani, jotta saisin ne auki.

Yritän näyttää mahdollisimman freesiltä. Kuin ei pelottaisi yhtään. Kuin tämä olisi rutiinia minulle.

En katso alas. En uskalla vielä. En vaikka maisemat ovatkin upeat.

Turvavyö valot sammuvat.

Huokaisen helpotuksesta. Kurkkaan varovasti ikkunasta.

Kaivan kirjani esiin ja laitan mp3:n korvilleni.

Seuraava pelko on vasta parin tunnin päästä. Laskeutuminen.

Täältä tullaan Hollanti!